Merkitsemisharjoitukseen järjesty!

Aamu alkoi tänä aurinkoisena sunnuntaina vähän seitsemän jälkeen. Koska miehen unta datatun yön jälkeen ei häiritse mikään (paitsi ulkoa puskeva auringon valo), oli minun noustava sinnikkäisiin "Ootteks te jo hereillä?" -tarkastuksiin. Aamupalaa laittaessani Sepe sitten yritti sinnikkäästi oksentaa tyhjästä mahasta matolle. Limaahan sieltä sitten vain tuli, useampaan kertaan. Täytyy seurailla tilannetta. Aamupala ei maistunut, ei itseasiassa edes koskenut, mutta toivottavasti päivän mittaan kippo tyhjenee, onhan siihen laitettu sekaan maitohappobakteeritkin.

No käytiin sitten aamu pisulla, 20min pyrähdyksestä en edes kehtaa puhua lenkkinä. Toissapäivänä näin Sepen ensimmäistä kertaa pissaavan niin kuin isot pojat on näyttänyt, koipi kohti taivasta, ja tänä aamuna sitä sitten harjoiteltiin oikein urakalla. Sepekin näytti piristyvän ihan silmissä kun pääsi haparoiden seisomaan kolmella jalalla ja lirauttamaan joka puskan juureen. "Tämä se vasta on elämää!"

Tuona samaisena perjantaina, kun pissaus tyyli muuttui, tuli herralle myös kiitettävät 15kg täyteen. Sylikoiramitoissahan se vielä on, vaikka ollaankin saman korkuisia, kun istutaan rinnakkain lattialla. Vastahan meille tuli se yhdellä kädellä kannettava karvapallo!

Käytiin lenkkeilemässä vanhan varuskunnan maastoissa ja ihmettelemässä juoksuhautoja ennenkuin ne kaivetaan ylös.

Vietettiin hyvin ansaittua yhden viikon kesälomaa tuossa edellisviikolla ja aloitettiin se kolmen päivän mökkeilyllä. Sepe rakastaa saarta. Siellä vetää vapaata mäkitreeniä noin 16h päivässä (ja vain 16, ei 24, koska mamma pakottaa sisälle yöksi, vaikka kuinka yrittäisi piiloutua talon alle) ja seurailla puiden kantoa, saunomista, syömistä, melomista... Soutuveneessä Sepelle meinasi vähän tulla tylsää, se kun liikkui niin armottoman hitaasti.

Keskiviikkona lähdettiikin sitten käymään kaupunkikotona, oikeassa kodissa. Vaikka Sepe onkin nyt suuremman osan elämästään viettänyt Keski-Suomen pimeässä korvessa, se sopeutuu kyllä vähän suurempaan ihmismassaan huomattavan hyvin. Itseasiassa esimerkiksi lenkkipolulla muiden ohittaminen sujuu paljon paremmin, lähes loistavasti! Johtunee joko siitä, että jokainen vastaan tulija ei ole tuttu tai tutuntuttu, joten niitä ei vain kiinnosta, tai sitten siitä, että vastaan tulijoita on vaan niin paljon, ettei enää jaksa kiinnostua jokaisesta.

On niissä vastaan tulijoissa myöskin huonot puolensa. Fillarin saa kulkemaan aika napakkaa tahtia ja tilannenopeus tahtoo olla vähän teoreettinen käsite, ainakin osalla. Yhden tilanteen jälkimainingeissa pääsi muutama voima sanakin. Noin 1,5m leveä kevyenliikenteen polku, vastaan tulee fillari, jonka näki hyvin jo kaukaa. Vainoharhaisen hyvän kuuloni ja maalla opitun "kukas siellä pihassa nyt on?" -kyttäyksen ansiosta havaitsin, että myöskin selän takaa lähestyy fillari, about samalla etäisyydellä. Ja takaa tuleva ei tehnyt elettäkään, että olisi himmannut ohitettavan kohdalla, vaikka näki, että myöskin edessä tulee fillari. Pikatilanteen ratkaisu, minä ja koira ojassa. Fillarit kohtasivat n. 2-5m edessämme, johtuen lähinnä siitä, että edestä tuleva hiljensi vähän vauhtiaan. Jos ei oltaisi väistetty ja jos se edestä tuleva fillari ei olisi himmannut, oltaisiin kohdattu samassa kohdassa ja meistä olisi ollut jäljellä vain märkä läntti. Rispektit työmatkapyöräilylle, mutta jos jotain kovaa olisi ollut kädessä, olisi se kyllä sen takaa tulleen takaraivoon lentänyt, niin paljon sieppasi.

No, lauantaina tuli kavereita kylään ja illalle oli liput Musen keikalle. (Aivan mahtava show by the way, vaikkei musiikki suosikkia olisikaan, ihan vain massiivisen esityksen takia kannattaa joskus käydä katsomassa, jos tilaisuus tulee.) Olin aiemmin aamupäivällä käynyt kaupungilla ja löytänyt alesta kaksi paria uusia kenkiä, kiilakorolliset tennarit/nilkkurit, jotka pääsivätkin keikalle (ilman niitä en olisi nähnyt sitäkään vähää permannolla) ja kerrankin sopivan korkoisella korolla varustetut perus avokkaat vieläpä räleässä värissä. Avokkaat jäi eteiseen, eihän meidän koira ole ikinä koskenutkaan kenkiin. Lähtiessä tehtiin Sepelle erilaisia pahvipötköjä herkkutäyttein, jotta aika ei kävisi niin pitkäksi.

Takaisin tullessa kämppä oli täynnä pahvia, yllätys. Mutta: yksi avokas puuttui eteisestä ja sohvan vierestähän se löytyi. Sen korossa ei ollut kuin metallitappi ja vähän täyteainetta jäljellä (piti napata kuva, mutta jäipä ottamastta). Näytin sitä mies-ystävälle (siis ystävälle, joka on mies, onpa kömpelö ilmaisu) ja ensimmäinen reaktio oli tulla halaamaan. Lohduttavia sanoja: "Sä voit aina ajatella, että ne olis kuitenkin ollut jalassa ihan paskat." Niin, kertaakaan en ehtinyt käyttää. Voin vaan kuvitella sen hetken: Sepe nuuskii nurkkia ja etsii uutta pahvipötköä, aika ovelastihan niitä on ripoteltu pitkin kämppää. Oi mutta mitä eteisessä onkaan! Tämä onkin jotain aivan uutta! Se näyttää vähän kengältä, mutta se ei haise yhtään iskän tai mamman hikivarpailta.. Ne on ostanut mulle tätä iltaa varten uuden lelun! Ai että! Tämähän on kiva, vähän heppoinen vaan tämä puru osa, ei oikein kestä käsittelyä!

Niin. No, onneksi eivät olleet kalliit, nilkkurit olisi itsettänyt jo vähän. Vieraiden kengät pääsikin sitten hattuhyllylle.

Automatkat meni Sepeltä loistavasti, ei kuolaa, ei oksennusta, pikku pätkiä makoilua ja keskimmäisellä takapenkillä päivystämistä. Takaisin tullessa autossa oli neljä aikuista ja Sepe, hyvin koko takapenkki veti sikeitä. Tässä ollaan siis menty eteenpäin.

Tässäpä taas suurimmat tältä erää. Sepe vetää nyt sikeitä parvekkeella ja odottelee innolla iltapäivän +28 astetta hetkiä. Toivottavasti tuo aamuinenkin oksentelu oli vain jotain "Hei syönpä tästä tätä sanomalehteä" -tyyppisen idean lopputulos, eikä mitään kummempaa.

I love sand, I just love it.